Olemme yhtä vahvoja kuin rakkaus ympärillämme

Jos mietin elämäni huippukohtia, niitä, joissa olen ollut itsevarma, onnellinen ja toiveikas, huomaan että juuri silloin olen ollut elämässäni hyvässä seurassa. Sellaisessa, jossa minua on nostettu ja rohkaistu. Minuun on uskottu vilpittömästi ja minulle on haluttu hyvää. Olen loistanut ja antanut parhaani, ollut oikeasti hyvä siinä mitä teen.

Sitten on ollut aallonpohjia. Surkeita jaksoja, jolloin en ole uskonut itseeni yhtään. Silloin en saanut ympäriltä tukea tai vahvistusta, että muut uskoisivat kykyihini, päin vastoin. Pienenin. Suoriuduin kaikesta huonommin, pidin itseäni vähäisenä, lahjattomana ja tyhmänä. Miksi? Koska olin tottunut lukemaan arvoni muiden silmistä, eikä se mitä siellä noina hetkinä näin, ollut kaunista.

Nyt tiedän, ettei niissä heijastumissa koskaan oikeasti ollut kysymys minusta.

Herkkä ja miellyttämishaluinen nuori minä luuli aidosti, että oma arvo löytyy muiden katseista. Ne olivat totuuden peili, jolle piti näyttää mahdollisimman suosiollinen kuva itsestä. Pienikin liikahdus niissä katseissa huonoon – todelliseen tai kuviteltuun - suuntaan merkitsi absoluuttista totuutta. Ei, en kelvannut, en ollut riittävästi. Enhän minä tietenkään, miten olisin voinutkaan.

En tiennyt silloin mitä tiedän nyt. Katseiden epävarmuudella tai ikävillä häivähdyksillä ei ollut lopulta kanssani mitään tekemistä. Tai ehkä sen verran, että joku positiivinen piirteeni saattoi aiheuttaa katsojassa hankalia tunteita, huonommuutta, pelkoa, ehkä kateutta? Tai jospa epävarmuuteni laukaisi toisessa epävarmuuden?

Arvosta, älä arvostele

Kun löysin tieni n. 10 vuotta sitten yhteisöihin, joissa oli tapana katsoa jokaista ihmistä arvostavasti, jotakin muuttui sisälläni isosti. Uskalsin avata itseäni ja tunteitani enemmän. Puhua kuuluvammalla äänellä, kertoa mielipiteitäni rohkeasti. Ja minua kuunneltiin, mielipiteitäni arvostettiin. Se nosti omanarvontuntoani ja itseluottamustani. ”Mitä, minullahan on näköjään ihan fiksuja ajatuksia!” ajattelin. Myöhemmin kuulin ilmiölle terminkin; sitä kutsutaan arvostavaksi katseeksi ja se on valmentajien perustyökalu.

Joka ikinen ihminen maan päällä ansaitsee osakseen arvostavan katseen, olipa hänen elämäntilanteensa, polkunsa tai valintansa millaisia tahansa. Arvostuksen vastakohta on arvostelevuus, tuomitsevuus, itsensä ylentäminen toisen kustannuksella. Niin moni harhautuu sille tielle kuin luonnostaan, opittuna taitona tai oman elämäntyytymättömyyden takia. Arvostelu saattaa tuottaa hetken mielihyvää muttei lisää omaa tyytyväisyyttä pidemmässä juoksussa, päinvastoin.

Toisten ihmisten arvostaminen on mahdollista vasta kun osaa arvostaa aidosti itseään. Kysymys on itsensä hyväksymisestä kokonaisuutena sellaisena kuin on kaikkine vikoine ja puutteineen, itsemyötätunnosta ja jopa rakkaudesta itseä kohtaan. Näitä kaikkia voi jokainen halutessaan harjoitella. Suurin rakkaus maailmassa on se, kun löytää itsensä luokse, tulee kotiin aitoon itseensä.

Miten katsot itseäsi, entä muita?

Kun opin arvostavan katseen voiman, päätin ettei minulla ole koskaan varaa luopua siitä. Se ei maksa mitään, toiselle hyvän olon tuottaminen on maailman halvin keino tuottaa ympärillensä hyvää. Ja kun annan arvostavan katseen ja ystävällisen kohtelun lahjan muille, se heijastuu takaisin minuun, moninkertaisena.

Tähän hyvän kierteeseen kutsun mukaan sinutkin, ystäväni.

Oletko lannistaja vai kannustaja?

Näkevätkö muut silmissäsi rakkauden vai pelon?